Elämää ja Kuolemaa Laatokan Laidalla Kylmä Helmikuinen perjantai-ilta, istun autossa tuntemattoman miehen kanssa matkalla tuntemattomaan, on vuosi 1999. Viimeinen rajapuomi aukeaa vajaan kolmen tunnin muodollisuuksien jälkeen, jännittää. Ei tässä kauas olla menossa mutta suorastaan hieman pelottaa.
© Petteri Kokkonen 2021 Design Olli Kokkonen 2021
Petteri Photography
Aihe jää kalvamaan takaraivoon ja alkaa tiedonkeruun ja kontaktien löytämisen vaihe, eletään aikaa ennen Googlea. Toukokuu 1998, pääsen pienen avustusjärjestön matkaan Karjalaan. Valitettavasti homma ei ”toimi”, tai paremmin sanottuna Venäjää taitamattomana hotellissa asumalla ja laitoksissa vierailemalla ei pääse kiinni paikalliseen elämänmenoon. Pitää löytää perhe.
Kelataan pari vuotta taaksepäin. Brittiläisessä lehdessä pisti silmään pieni artikkeli, jossa itärajamme mainittiin ”maailman suurimmaksi elintasokuiluksi”. Nopea puhelu kollega Jaakko ”Jaska” Julkuselle Lappeenrantaan. Tiedustelin, oliko Jaskan hyvin tuntemalla alueella todella niin kurjaa ja pitääkö sitä lähteä pikaisesti dokumentoimaan. Jaskan mieleen painunut vastaus oli: ” Sulla ei ole mitään kiirettä, se ei sieltä lopu.” Oli siis vuosi 1997.
Takaisin autoon ja vuoteen 1999. Jännitys alkaa laantua, kun raja jää taakse ja matkaseura osoittautuu kokeneeksi naapurissa kävijäksi, vaikka ei kieltä puhukaan. On pimeää. Reilun tunnin päästä en ole enää kartalla, mutta kuski tuntee tien. Ennen Läskelää poikkeamme päätieltä ja ajamme sivutietä viitisen kilometriä, luminen Laatokka häämöttää, mäki alas vasempaan ja auto parkkiin. Taskulamppu esiin ja matka jatkuu jalkaisin polkua pitkiin Laatokan rantaviivaa seuraten. Koira haukkuu. Onneksi toinen tulijoista on jo vanha tuttu, joten minäkin uutena vieraana säästyn puremilta. Tuvassa vastaanotto on vieraanvarainen ja emäntä laittaa heti pöydän koreaksi. Kuski juo kupin kahvia, kiittää ja poistuu. Kyyti takaisin järjestyy reilun viikon päästä. ”Laatokan Laidalla”-projektini on alkanut.
Sattuman ja sinnikkyyden avulla olin päässyt majoittautumaan karjalaisen Maria Belozerovan ja hänen miehensä Slavan mökkiin Hiidenselän kylään. Onnenpotku, vastaanotto oli lämmin ja avoin, eikä tarvinnut nähdä nälkää. Ajat olivat surkeat, ruplan romahtaminen elokuussa 1998 oli ajanut maan talouden pohjalukemiin. Ihmiset eivät olleet saanet palkkojaan tai eläkkeitään kolmeen kuukauteen. Nälkä oli vieraana monessa kodissa ja Neuvostoaikojen perään haikailtiin.
Maaliskuun loppupuolella 1999 istun amerikkalaisen viikkolehden kuvatoimittajan pakeilla Thames-joen rannalla. Mustavalkofilmit on kehitetty omassa kylpyhuoneessa ja itse vedostetut printit ovat pöydällä. Keskustelun aiheena kuva, jossa Maria huuhtoo pyykkiä avannossa Laatokan jäällä. ”I have never seen anything like this...”, palaute lämmittää, vaikka kritiikkituokion viimeinen kommentti saa kylmät väreet menemään selkärankaa pitkin ”..We are only interested in this area, if something like Chernobyl happens there.” No, toivottavasti ei kuitenkaan.
Eletään vuosituhannen viimeistä vuotta, joten päätän dokumentoida koko vuoden kierron. Maria oli jo kehunut kuinka kaunista heillä on kesällä ja toivottanut tervetulleeksi. Pakkohan sitä on lähteä katsomaan. Ja ei sitä koskaan tiedä vaikka vuodenvaihteessa milleniumvirus tiputtaa lentokoneet taivaalta ja tilttaa tietokoneet, kuten lehdistössä pelotellaan.
Dokumentointi jatkuu, vuodesta tulee kaksi, kahdesta viisi, viidestä kymmenen ja sitten ollaankin jo kohta tässä päivässä. Kuvausmatkoja on kertynyt lähes nelisenkymmentä. Ilman Marian apua oppaana ja tulkkina projektini olisi loppunut jo ensimmäiseen matkaan. Kaikki kylällä eivät suhtautuneet vieraaseen todellakaan täysin varauksetta. Maria sai välillä kuulla kunniansa, mutta vieraskoreana jätti kääntämättä. Totesi vain, että ”Jatketaan matkaa”.
Heinäkuussa 2019 Hiidenselän kylän raitilla on hiljaisempaa kuin viime vuosituhannella. Parhaimmillaan paikallinen saha työllisti lähes tuhat, nyt kylältä löytyy hädin tuskin sen verran asukkaita. Vesi on edelleen kantovettä, vaikka TV:stä saattaakin satelliitin kautta näkyä 334 kanavaa. Raitilla vapaana liikkuvat lehmät ovat vaihtuneet peltilehmiksi. Kuvailen kylällä ilman Mariaa, hän tosin lähtee saattelemaan ja vilkuttamaan vierasta kotimatkalle.
Perjantai-iltana 27.9.2019 puhelin soi, yksi aikakausi on loppunut.
Sunnuntai-aamuna, ennen kukonlaulua, istun rajalla autossa neljän ystäväksi käyneen Tohmajärveläisen SPR:n jäsenen kanssa. Kyyti on aina löytynyt, kun siihen on ollut tarvetta viimeisen 20 vuoden aikana. Olemme liikkeellä hyvissä ajoin, koskaan ei tiedä kauanko naapurin rajamuodollisuudet vievät. Hautajaisista ei voi myöhästyä. Uskomatonta, kahdeksantoista minuuttia koko hoito. Kokeneet rajanylittäjät hämmästyvät lisää, kun naapurin viimeinen puominvartija toivottaa vielä kaiken lisäksi englanniksi ”Good Morning, Welcome!”. Ensimmäinen kerta kaikille.
Tuttu tie on jälleen remontissa, tällä kertaa sitä parannetaan ilmeisesti tosissaan. Työn laadusta en tiedä, mutta koneet ovat ainakin meidän länsinaapuristamme. Pitää myös hieraista silmiään useamman kerran, kun rupeaa tulemaan vastaan matkailukylttejä, joita osaa lukea helposti ”Ski Resort”, ”Architectural Monument” jne. Jotain on tekeillä. No, Hiidenselän kylään johtavalla pikkutiellä suuren maailman meno ei vielä näy. Kuoppia riittää.
Toiset hautajaiset. Ensimmäisistä on jo reilut kymmenen vuotta. Slava hymyilee vieressä kun Marian punainen arkku lasketaaan lepoon. Tippa tulee silmään, vaikka tätä on tiedetty odottaa. Pappi on käynyt jo eilen. Me maallikot heitämme vuorotellen kolme kourallista multaa arkun päälle. Neljä lapiota heiluu ja hautakumpu on valmis koristeltavaksi. Puinen risti, kestokukkia ja matkaevästä, ruokaa, ei vodkaa ja tupakkaa kuten viereiselle haudalle aikanaan. Slava hymyilee edelleen, tuttu kuva. Marian haudalla kukkien välistä pilkistää puisissa kehyksissä toinen tuttu kuva, Marian itsensä valitsema. Nyt Maria ja Slava hymyilevät yhdessä, vierekkäin, ikuisesti, kiveen kirjoitetusti.
Tyhjä olo, vaikka muistotilaisuudessa pöydät ovatkin notkollaan tarjottavaa. Tässäkö tämä nyt oli? Onko “Laatokan Laidalla”-projektini päätepisteessä? Puheet on pidetty ja pöydät eivät notku enää, tilaisuus on loppumaisillaan.Viereeni istahtaa yksi Marian lapsenlapsista, se, joka taitaa Suomea yhtä paljon kuin minä paikallista. Onneksi kielitaitoisiakin löytyy tulkkaamaan.Katsellaan kännykästä kuvia uudesta upeasta talosta ja saunasta, joka kuvissa näyttää Marian mökin kokoiselta. Nyt tarvitaan paperia, ei tähän hätään löydy kuin pahvinpala. Pahville piirtyy kartta ja kartalle avainpiilo. Kiitos Maria, Kiitos Slava, Kiitos Jälkipolvi, Kiitos koko Kylä, tästä on hyvä jatkaa.... Petteri Lokakuussa 2019
Elämää ja Kuolemaa Laatokan Laidalla Kylmä Helmikuinen perjantai-ilta, istun autossa tuntemattoman miehen kanssa matkalla tuntemattomaan, on vuosi 1999. Viimeinen rajapuomi aukeaa vajaan kolmen tunnin muodollisuuksien jälkeen, jännittää. Ei tässä kauas olla menossa mutta suorastaan hieman pelottaa.
© Petteri Kokkonen 2021 Design Olli Kokkonen 2021
Petteri Photography
Aihe jää kalvamaan takaraivoon ja alkaa tiedonkeruun ja kontaktien löytämisen vaihe, eletään aikaa ennen Googlea. Toukokuu 1998, pääsen pienen avustusjärjestön matkaan Karjalaan. Valitettavasti homma ei ”toimi”, tai paremmin sanottuna Venäjää taitamattomana hotellissa asumalla ja laitoksissa vierailemalla ei pääse kiinni paikalliseen elämänmenoon. Pitää löytää perhe.
Kelataan pari vuotta taaksepäin. Brittiläisessä lehdessä pisti silmään pieni artikkeli, jossa itärajamme mainittiin ”maailman suurimmaksi elintasokuiluksi”. Nopea puhelu kollega Jaakko ”Jaska” Julkuselle Lappeenrantaan. Tiedustelin, oliko Jaskan hyvin tuntemalla alueella todella niin kurjaa ja pitääkö sitä lähteä pikaisesti dokumentoimaan. Jaskan mieleen painunut vastaus oli: ” Sulla ei ole mitään kiirettä, se ei sieltä lopu.” Oli siis vuosi 1997.
Takaisin autoon ja vuoteen 1999. Jännitys alkaa laantua, kun raja jää taakse ja matkaseura osoittautuu kokeneeksi naapurissa kävijäksi, vaikka ei kieltä puhukaan. On pimeää. Reilun tunnin päästä en ole enää kartalla, mutta kuski tuntee tien. Ennen Läskelää poikkeamme päätieltä ja ajamme sivutietä viitisen kilometriä, luminen Laatokka häämöttää, mäki alas vasempaan ja auto parkkiin. Taskulamppu esiin ja matka jatkuu jalkaisin polkua pitkiin Laatokan rantaviivaa seuraten. Koira haukkuu. Onneksi toinen tulijoista on jo vanha tuttu, joten minäkin uutena vieraana säästyn puremilta. Tuvassa vastaanotto on vieraanvarainen ja emäntä laittaa heti pöydän koreaksi. Kuski juo kupin kahvia, kiittää ja poistuu. Kyyti takaisin järjestyy reilun viikon päästä. ”Laatokan Laidalla”-projektini on alkanut.
Sattuman ja sinnikkyyden avulla olin päässyt majoittautumaan karjalaisen Maria Belozerovan ja hänen miehensä Slavan mökkiin Hiidenselän kylään. Onnenpotku, vastaanotto oli lämmin ja avoin, eikä tarvinnut nähdä nälkää. Ajat olivat surkeat, ruplan romahtaminen elokuussa 1998 oli ajanut maan talouden pohjalukemiin. Ihmiset eivät olleet saanet palkkojaan tai eläkkeitään kolmeen kuukauteen. Nälkä oli vieraana monessa kodissa ja Neuvostoaikojen perään haikailtiin.
Maaliskuun loppupuolella 1999 istun amerikkalaisen viikkolehden kuvatoimittajan pakeilla Thames-joen rannalla. Mustavalkofilmit on kehitetty omassa kylpyhuoneessa ja itse vedostetut printit ovat pöydällä. Keskustelun aiheena kuva, jossa Maria huuhtoo pyykkiä avannossa Laatokan jäällä. ”I have never seen anything like this...”, palaute lämmittää, vaikka kritiikkituokion viimeinen kommentti saa kylmät väreet menemään selkärankaa pitkin ”..We are only interested in this area, if something like Chernobyl happens there.” No, toivottavasti ei kuitenkaan.
Eletään vuosituhannen viimeistä vuotta, joten päätän dokumentoida koko vuoden kierron. Maria oli jo kehunut kuinka kaunista heillä on kesällä ja toivottanut tervetulleeksi. Pakkohan sitä on lähteä katsomaan. Ja ei sitä koskaan tiedä vaikka vuodenvaihteessa milleniumvirus tiputtaa lentokoneet taivaalta ja tilttaa tietokoneet, kuten lehdistössä pelotellaan.
Dokumentointi jatkuu, vuodesta tulee kaksi, kahdesta viisi, viidestä kymmenen ja sitten ollaankin jo kohta tässä päivässä. Kuvausmatkoja on kertynyt lähes nelisenkymmentä. Ilman Marian apua oppaana ja tulkkina projektini olisi loppunut jo ensimmäiseen matkaan. Kaikki kylällä eivät suhtautuneet vieraaseen todellakaan täysin varauksetta. Maria sai välillä kuulla kunniansa, mutta vieraskoreana jätti kääntämättä. Totesi vain, että ”Jatketaan matkaa”.
Heinäkuussa 2019 Hiidenselän kylän raitilla on hiljaisempaa kuin viime vuosituhannella. Parhaimmillaan paikallinen saha työllisti lähes tuhat, nyt kylältä löytyy hädin tuskin sen verran asukkaita. Vesi on edelleen kantovettä, vaikka TV:stä saattaakin satelliitin kautta näkyä 334 kanavaa. Raitilla vapaana liikkuvat lehmät ovat vaihtuneet peltilehmiksi. Kuvailen kylällä ilman Mariaa, hän tosin lähtee saattelemaan ja vilkuttamaan vierasta kotimatkalle.
Perjantai-iltana 27.9.2019 puhelin soi, yksi aikakausi on loppunut.
Sunnuntai-aamuna, ennen kukonlaulua, istun rajalla autossa neljän ystäväksi käyneen Tohmajärveläisen SPR:n jäsenen kanssa. Kyyti on aina löytynyt, kun siihen on ollut tarvetta viimeisen 20 vuoden aikana. Olemme liikkeellä hyvissä ajoin, koskaan ei tiedä kauanko naapurin rajamuodollisuudet vievät. Hautajaisista ei voi myöhästyä. Uskomatonta, kahdeksantoista minuuttia koko hoito. Kokeneet rajanylittäjät hämmästyvät lisää, kun naapurin viimeinen puominvartija toivottaa vielä kaiken lisäksi englanniksi ”Good Morning, Welcome!”. Ensimmäinen kerta kaikille.
Tuttu tie on jälleen remontissa, tällä kertaa sitä parannetaan ilmeisesti tosissaan. Työn laadusta en tiedä, mutta koneet ovat ainakin meidän länsinaapuristamme. Pitää myös hieraista silmiään useamman kerran, kun rupeaa tulemaan vastaan matkailukylttejä, joita osaa lukea helposti ”Ski Resort”, ”Architectural Monument” jne. Jotain on tekeillä. No, Hiidenselän kylään johtavalla pikkutiellä suuren maailman meno ei vielä näy. Kuoppia riittää.
Toiset hautajaiset. Ensimmäisistä on jo reilut kymmenen vuotta. Slava hymyilee vieressä kun Marian punainen arkku lasketaaan lepoon. Tippa tulee silmään, vaikka tätä on tiedetty odottaa. Pappi on käynyt jo eilen. Me maallikot heitämme vuorotellen kolme kourallista multaa arkun päälle. Neljä lapiota heiluu ja hautakumpu on valmis koristeltavaksi. Puinen risti, kestokukkia ja matkaevästä, ruokaa, ei vodkaa ja tupakkaa kuten viereiselle haudalle aikanaan. Slava hymyilee edelleen, tuttu kuva. Marian haudalla kukkien välistä pilkistää puisissa kehyksissä toinen tuttu kuva, Marian itsensä valitsema. Nyt Maria ja Slava hymyilevät yhdessä, vierekkäin, ikuisesti, kiveen kirjoitetusti.
Tyhjä olo, vaikka muistotilaisuudessa pöydät ovatkin notkollaan tarjottavaa. Tässäkö tämä nyt oli? Onko “Laatokan Laidalla”-projektini päätepisteessä? Puheet on pidetty ja pöydät eivät notku enää, tilaisuus on loppumaisillaan.Viereeni istahtaa yksi Marian lapsenlapsista, se, joka taitaa Suomea yhtä paljon kuin minä paikallista. Onneksi kielitaitoisiakin löytyy tulkkaamaan.Katsellaan kännykästä kuvia uudesta upeasta talosta ja saunasta, joka kuvissa näyttää Marian mökin kokoiselta. Nyt tarvitaan paperia, ei tähän hätään löydy kuin pahvinpala. Pahville piirtyy kartta ja kartalle avainpiilo. Kiitos Maria, Kiitos Slava, Kiitos Jälkipolvi, Kiitos koko Kylä, tästä on hyvä jatkaa.... Petteri Lokakuussa 2019
Elämää ja Kuolemaa Laatokan Laidalla Kylmä Helmikuinen perjantai-ilta, istun autossa tuntemattoman miehen kanssa matkalla tuntemattomaan, on vuosi 1999. Viimeinen rajapuomi aukeaa vajaan kolmen tunnin muodollisuuksien jälkeen, jännittää. Ei tässä kauas olla menossa mutta suorastaan hieman pelottaa.
© Petteri Kokkonen 2021 Design Olli Kokkonen 2021
Petteri Photography
Aihe jää kalvamaan takaraivoon ja alkaa tiedonkeruun ja kontaktien löytämisen vaihe, eletään aikaa ennen Googlea. Toukokuu 1998, pääsen pienen avustusjärjestön matkaan Karjalaan. Valitettavasti homma ei ”toimi”, tai paremmin sanottuna Venäjää taitamattomana hotellissa asumalla ja laitoksissa vierailemalla ei pääse kiinni paikalliseen elämänmenoon. Pitää löytää perhe.
Kelataan pari vuotta taaksepäin. Brittiläisessä lehdessä pisti silmään pieni artikkeli, jossa itärajamme mainittiin ”maailman suurimmaksi elintasokuiluksi”. Nopea puhelu kollega Jaakko ”Jaska” Julkuselle Lappeenrantaan. Tiedustelin, oliko Jaskan hyvin tuntemalla alueella todella niin kurjaa ja pitääkö sitä lähteä pikaisesti dokumentoimaan. Jaskan mieleen painunut vastaus oli: ” Sulla ei ole mitään kiirettä, se ei sieltä lopu.” Oli siis vuosi 1997.
Takaisin autoon ja vuoteen 1999. Jännitys alkaa laantua, kun raja jää taakse ja matkaseura osoittautuu kokeneeksi naapurissa kävijäksi, vaikka ei kieltä puhukaan. On pimeää. Reilun tunnin päästä en ole enää kartalla, mutta kuski tuntee tien. Ennen Läskelää poikkeamme päätieltä ja ajamme sivutietä viitisen kilometriä, luminen Laatokka häämöttää, mäki alas vasempaan ja auto parkkiin. Taskulamppu esiin ja matka jatkuu jalkaisin polkua pitkiin Laatokan rantaviivaa seuraten. Koira haukkuu. Onneksi toinen tulijoista on jo vanha tuttu, joten minäkin uutena vieraana säästyn puremilta. Tuvassa vastaanotto on vieraanvarainen ja emäntä laittaa heti pöydän koreaksi. Kuski juo kupin kahvia, kiittää ja poistuu. Kyyti takaisin järjestyy reilun viikon päästä. ”Laatokan Laidalla”-projektini on alkanut.
Sattuman ja sinnikkyyden avulla olin päässyt majoittautumaan karjalaisen Maria Belozerovan ja hänen miehensä Slavan mökkiin Hiidenselän kylään. Onnenpotku, vastaanotto oli lämmin ja avoin, eikä tarvinnut nähdä nälkää. Ajat olivat surkeat, ruplan romahtaminen elokuussa 1998 oli ajanut maan talouden pohjalukemiin. Ihmiset eivät olleet saanet palkkojaan tai eläkkeitään kolmeen kuukauteen. Nälkä oli vieraana monessa kodissa ja Neuvostoaikojen perään haikailtiin.
Maaliskuun loppupuolella 1999 istun amerikkalaisen viikkolehden kuvatoimittajan pakeilla Thames-joen rannalla. Mustavalkofilmit on kehitetty omassa kylpyhuoneessa ja itse vedostetut printit ovat pöydällä. Keskustelun aiheena kuva, jossa Maria huuhtoo pyykkiä avannossa Laatokan jäällä. ”I have never seen anything like this...”, palaute lämmittää, vaikka kritiikkituokion viimeinen kommentti saa kylmät väreet menemään selkärankaa pitkin ”..We are only interested in this area, if something like Chernobyl happens there.” No, toivottavasti ei kuitenkaan.
Eletään vuosituhannen viimeistä vuotta, joten päätän dokumentoida koko vuoden kierron. Maria oli jo kehunut kuinka kaunista heillä on kesällä ja toivottanut tervetulleeksi. Pakkohan sitä on lähteä katsomaan. Ja ei sitä koskaan tiedä vaikka vuodenvaihteessa milleniumvirus tiputtaa lentokoneet taivaalta ja tilttaa tietokoneet, kuten lehdistössä pelotellaan.
Dokumentointi jatkuu, vuodesta tulee kaksi, kahdesta viisi, viidestä kymmenen ja sitten ollaankin jo kohta tässä päivässä. Kuvausmatkoja on kertynyt lähes nelisenkymmentä. Ilman Marian apua oppaana ja tulkkina projektini olisi loppunut jo ensimmäiseen matkaan. Kaikki kylällä eivät suhtautuneet vieraaseen todellakaan täysin varauksetta. Maria sai välillä kuulla kunniansa, mutta vieraskoreana jätti kääntämättä. Totesi vain, että ”Jatketaan matkaa”.
Heinäkuussa 2019 Hiidenselän kylän raitilla on hiljaisempaa kuin viime vuosituhannella. Parhaimmillaan paikallinen saha työllisti lähes tuhat, nyt kylältä löytyy hädin tuskin sen verran asukkaita. Vesi on edelleen kantovettä, vaikka TV:stä saattaakin satelliitin kautta näkyä 334 kanavaa. Raitilla vapaana liikkuvat lehmät ovat vaihtuneet peltilehmiksi. Kuvailen kylällä ilman Mariaa, hän tosin lähtee saattelemaan ja vilkuttamaan vierasta kotimatkalle.
Perjantai-iltana 27.9.2019 puhelin soi, yksi aikakausi on loppunut.
Sunnuntai-aamuna, ennen kukonlaulua, istun rajalla autossa neljän ystäväksi käyneen Tohmajärveläisen SPR:n jäsenen kanssa. Kyyti on aina löytynyt, kun siihen on ollut tarvetta viimeisen 20 vuoden aikana. Olemme liikkeellä hyvissä ajoin, koskaan ei tiedä kauanko naapurin rajamuodollisuudet vievät. Hautajaisista ei voi myöhästyä. Uskomatonta, kahdeksantoista minuuttia koko hoito. Kokeneet rajanylittäjät hämmästyvät lisää, kun naapurin viimeinen puominvartija toivottaa vielä kaiken lisäksi englanniksi ”Good Morning, Welcome!”. Ensimmäinen kerta kaikille.
Tuttu tie on jälleen remontissa, tällä kertaa sitä parannetaan ilmeisesti tosissaan. Työn laadusta en tiedä, mutta koneet ovat ainakin meidän länsinaapuristamme. Pitää myös hieraista silmiään useamman kerran, kun rupeaa tulemaan vastaan matkailukylttejä, joita osaa lukea helposti ”Ski Resort”, ”Architectural Monument” jne. Jotain on tekeillä. No, Hiidenselän kylään johtavalla pikkutiellä suuren maailman meno ei vielä näy. Kuoppia riittää.
Toiset hautajaiset. Ensimmäisistä on jo reilut kymmenen vuotta. Slava hymyilee vieressä kun Marian punainen arkku lasketaaan lepoon. Tippa tulee silmään, vaikka tätä on tiedetty odottaa. Pappi on käynyt jo eilen. Me maallikot heitämme vuorotellen kolme kourallista multaa arkun päälle. Neljä lapiota heiluu ja hautakumpu on valmis koristeltavaksi. Puinen risti, kestokukkia ja matkaevästä, ruokaa, ei vodkaa ja tupakkaa kuten viereiselle haudalle aikanaan. Slava hymyilee edelleen, tuttu kuva. Marian haudalla kukkien välistä pilkistää puisissa kehyksissä toinen tuttu kuva, Marian itsensä valitsema. Nyt Maria ja Slava hymyilevät yhdessä, vierekkäin, ikuisesti, kiveen kirjoitetusti.
Tyhjä olo, vaikka muistotilaisuudessa pöydät ovatkin notkollaan tarjottavaa. Tässäkö tämä nyt oli? Onko “Laatokan Laidalla”-projektini päätepisteessä? Puheet on pidetty ja pöydät eivät notku enää, tilaisuus on loppumaisillaan.Viereeni istahtaa yksi Marian lapsenlapsista, se, joka taitaa Suomea yhtä paljon kuin minä paikallista. Onneksi kielitaitoisiakin löytyy tulkkaamaan.Katsellaan kännykästä kuvia uudesta upeasta talosta ja saunasta, joka kuvissa näyttää Marian mökin kokoiselta. Nyt tarvitaan paperia, ei tähän hätään löydy kuin pahvinpala. Pahville piirtyy kartta ja kartalle avainpiilo. Kiitos Maria, Kiitos Slava, Kiitos Jälkipolvi, Kiitos koko Kylä, tästä on hyvä jatkaa.... Petteri Lokakuussa 2019
Elämää ja Kuolemaa Laatokan Laidalla Kylmä Helmikuinen perjantai-ilta, istun autossa tuntemattoman miehen kanssa matkalla tuntemattomaan, on vuosi 1999. Viimeinen rajapuomi aukeaa vajaan kolmen tunnin muodollisuuksien jälkeen, jännittää. Ei tässä kauas olla menossa mutta suorastaan hieman pelottaa.
© Petteri Kokkonen 2021 Design Olli Kokkonen 2021
Petteri Photography
Aihe jää kalvamaan takaraivoon ja alkaa tiedonkeruun ja kontaktien löytämisen vaihe, eletään aikaa ennen Googlea. Toukokuu 1998, pääsen pienen avustusjärjestön matkaan Karjalaan. Valitettavasti homma ei ”toimi”, tai paremmin sanottuna Venäjää taitamattomana hotellissa asumalla ja laitoksissa vierailemalla ei pääse kiinni paikalliseen elämänmenoon. Pitää löytää perhe.
Kelataan pari vuotta taaksepäin. Brittiläisessä lehdessä pisti silmään pieni artikkeli, jossa itärajamme mainittiin ”maailman suurimmaksi elintasokuiluksi”. Nopea puhelu kollega Jaakko ”Jaska” Julkuselle Lappeenrantaan. Tiedustelin, oliko Jaskan hyvin tuntemalla alueella todella niin kurjaa ja pitääkö sitä lähteä pikaisesti dokumentoimaan. Jaskan mieleen painunut vastaus oli: ” Sulla ei ole mitään kiirettä, se ei sieltä lopu.” Oli siis vuosi 1997.
Takaisin autoon ja vuoteen 1999. Jännitys alkaa laantua, kun raja jää taakse ja matkaseura osoittautuu kokeneeksi naapurissa kävijäksi, vaikka ei kieltä puhukaan. On pimeää. Reilun tunnin päästä en ole enää kartalla, mutta kuski tuntee tien. Ennen Läskelää poikkeamme päätieltä ja ajamme sivutietä viitisen kilometriä, luminen Laatokka häämöttää, mäki alas vasempaan ja auto parkkiin. Taskulamppu esiin ja matka jatkuu jalkaisin polkua pitkiin Laatokan rantaviivaa seuraten. Koira haukkuu. Onneksi toinen tulijoista on jo vanha tuttu, joten minäkin uutena vieraana säästyn puremilta. Tuvassa vastaanotto on vieraanvarainen ja emäntä laittaa heti pöydän koreaksi. Kuski juo kupin kahvia, kiittää ja poistuu. Kyyti takaisin järjestyy reilun viikon päästä. ”Laatokan Laidalla”-projektini on alkanut.
Sattuman ja sinnikkyyden avulla olin päässyt majoittautumaan karjalaisen Maria Belozerovan ja hänen miehensä Slavan mökkiin Hiidenselän kylään. Onnenpotku, vastaanotto oli lämmin ja avoin, eikä tarvinnut nähdä nälkää. Ajat olivat surkeat, ruplan romahtaminen elokuussa 1998 oli ajanut maan talouden pohjalukemiin. Ihmiset eivät olleet saanet palkkojaan tai eläkkeitään kolmeen kuukauteen. Nälkä oli vieraana monessa kodissa ja Neuvostoaikojen perään haikailtiin.
Maaliskuun loppupuolella 1999 istun amerikkalaisen viikkolehden kuvatoimittajan pakeilla Thames-joen rannalla. Mustavalkofilmit on kehitetty omassa kylpyhuoneessa ja itse vedostetut printit ovat pöydällä. Keskustelun aiheena kuva, jossa Maria huuhtoo pyykkiä avannossa Laatokan jäällä. ”I have never seen anything like this...”, palaute lämmittää, vaikka kritiikkituokion viimeinen kommentti saa kylmät väreet menemään selkärankaa pitkin ”..We are only interested in this area, if something like Chernobyl happens there.” No, toivottavasti ei kuitenkaan.
Eletään vuosituhannen viimeistä vuotta, joten päätän dokumentoida koko vuoden kierron. Maria oli jo kehunut kuinka kaunista heillä on kesällä ja toivottanut tervetulleeksi. Pakkohan sitä on lähteä katsomaan. Ja ei sitä koskaan tiedä vaikka vuodenvaihteessa milleniumvirus tiputtaa lentokoneet taivaalta ja tilttaa tietokoneet, kuten lehdistössä pelotellaan.
Dokumentointi jatkuu, vuodesta tulee kaksi, kahdesta viisi, viidestä kymmenen ja sitten ollaankin jo kohta tässä päivässä. Kuvausmatkoja on kertynyt lähes nelisenkymmentä. Ilman Marian apua oppaana ja tulkkina projektini olisi loppunut jo ensimmäiseen matkaan. Kaikki kylällä eivät suhtautuneet vieraaseen todellakaan täysin varauksetta. Maria sai välillä kuulla kunniansa, mutta vieraskoreana jätti kääntämättä. Totesi vain, että ”Jatketaan matkaa”.
Heinäkuussa 2019 Hiidenselän kylän raitilla on hiljaisempaa kuin viime vuosituhannella. Parhaimmillaan paikallinen saha työllisti lähes tuhat, nyt kylältä löytyy hädin tuskin sen verran asukkaita. Vesi on edelleen kantovettä, vaikka TV:stä saattaakin satelliitin kautta näkyä 334 kanavaa. Raitilla vapaana liikkuvat lehmät ovat vaihtuneet peltilehmiksi. Kuvailen kylällä ilman Mariaa, hän tosin lähtee saattelemaan ja vilkuttamaan vierasta kotimatkalle.
Perjantai-iltana 27.9.2019 puhelin soi, yksi aikakausi on loppunut.
Sunnuntai-aamuna, ennen kukonlaulua, istun rajalla autossa neljän ystäväksi käyneen Tohmajärveläisen SPR:n jäsenen kanssa. Kyyti on aina löytynyt, kun siihen on ollut tarvetta viimeisen 20 vuoden aikana. Olemme liikkeellä hyvissä ajoin, koskaan ei tiedä kauanko naapurin rajamuodollisuudet vievät. Hautajaisista ei voi myöhästyä. Uskomatonta, kahdeksantoista minuuttia koko hoito. Kokeneet rajanylittäjät hämmästyvät lisää, kun naapurin viimeinen puominvartija toivottaa vielä kaiken lisäksi englanniksi ”Good Morning, Welcome!”. Ensimmäinen kerta kaikille.
Tuttu tie on jälleen remontissa, tällä kertaa sitä parannetaan ilmeisesti tosissaan. Työn laadusta en tiedä, mutta koneet ovat ainakin meidän länsinaapuristamme. Pitää myös hieraista silmiään useamman kerran, kun rupeaa tulemaan vastaan matkailukylttejä, joita osaa lukea helposti ”Ski Resort”, ”Architectural Monument” jne. Jotain on tekeillä. No, Hiidenselän kylään johtavalla pikkutiellä suuren maailman meno ei vielä näy. Kuoppia riittää.
Toiset hautajaiset. Ensimmäisistä on jo reilut kymmenen vuotta. Slava hymyilee vieressä kun Marian punainen arkku lasketaaan lepoon. Tippa tulee silmään, vaikka tätä on tiedetty odottaa. Pappi on käynyt jo eilen. Me maallikot heitämme vuorotellen kolme kourallista multaa arkun päälle. Neljä lapiota heiluu ja hautakumpu on valmis koristeltavaksi. Puinen risti, kestokukkia ja matkaevästä, ruokaa, ei vodkaa ja tupakkaa kuten viereiselle haudalle aikanaan. Slava hymyilee edelleen, tuttu kuva. Marian haudalla kukkien välistä pilkistää puisissa kehyksissä toinen tuttu kuva, Marian itsensä valitsema. Nyt Maria ja Slava hymyilevät yhdessä, vierekkäin, ikuisesti, kiveen kirjoitetusti.
Tyhjä olo, vaikka muistotilaisuudessa pöydät ovatkin notkollaan tarjottavaa. Tässäkö tämä nyt oli? Onko “Laatokan Laidalla”-projektini päätepisteessä? Puheet on pidetty ja pöydät eivät notku enää, tilaisuus on loppumaisillaan.Viereeni istahtaa yksi Marian lapsenlapsista, se, joka taitaa Suomea yhtä paljon kuin minä paikallista. Onneksi kielitaitoisiakin löytyy tulkkaamaan.Katsellaan kännykästä kuvia uudesta upeasta talosta ja saunasta, joka kuvissa näyttää Marian mökin kokoiselta. Nyt tarvitaan paperia, ei tähän hätään löydy kuin pahvinpala. Pahville piirtyy kartta ja kartalle avainpiilo. Kiitos Maria, Kiitos Slava, Kiitos Jälkipolvi, Kiitos koko Kylä, tästä on hyvä jatkaa.... Petteri Lokakuussa 2019